En elä menneisyydes, mut menneisyys elää mussa.

Hassua kuinka ihmiset katoavat,
 kuinka rakkaimmista tuleekin vihollisia, tutuista tuntemattomia.
Mua harmittaa koska huomenna on viimeinen työharjoittelupäivä
ja olen jo kiintynyt niihin lapsiin, ja nyt  pitäisi jo hyvästellä heidät,
 kuka tietää näenkö heitä enää ikinä.
Mua harmittaa kuinka ihmiset joita on kutsunut parhaiksi ystäviksi,
 ovat enää onnellisia muistoja pään sisällä.
 Outoa kuinka miten ne hyvät muistot ja loistavat ihmiset katoavat
ja muuttuvat hymyileviksi valokuviksi tietokoneen näytöllä.
 Hassua kuinka ne ikuiset lupaukset jäävät rikottuina mieleen kaikumaan.
Ne sanat jotka antoivat voimaa jaksaa huomiseen ovat enää harmaita ajatuksia.
 Mutta se vahvistaa sanoja
 'Elämässä mikään ei ole ikuista.'

 Ja vaikka me luvattiin ettei meitä erota mikään
ja se oli lupaus johon uskoin enemmän kuin mihinkään.

 Mä voin turvata ajatukseen että mulla on muistot.
Ja ne muistot elää, ihan niinkuin me silloin.
 Rikottuina mutta täysillä, särkyneinä mutta onnellisina
koska meillä oli toisemme kulkemassa vierellä, varmistamassa askeleita.
 Ja nyt mä kaipaan sua enemmän kuin ennen.